Itsearviointia

Itsearviointi-sana aiheuttaa varmaan kylmiä väreitä Kuopiossa opiskelleille. :) Sitä tulee kuitenkin harrastettua paljon – ainakin minä teen sitä. Niin kauan kuin se ei mene överiksi, niin onhan oman käyttäytymisensä ja ajattelunsa arviointi hyvästä, koska siinä voi huomata yllättäviä kehityksen kohteita tai saada uusia ideoita elämään.

Vaihdossa olo on ollut kliseisen hyvä irtiotto arkisista kuvioista niin koulutusalan, ihmisten kuin koko Suomen maankin kannalta. Kaikkea on saanut tarkkailla ulkopuolelta.

*

Malagassa juttelimme paikallisen tutun, Jorgen, kanssa suomalaisesta hiljaisuuskulttuurista. Monesti ajattelemme, että se on niin hienoa, kun ei tarvitse ns. puhua paskaa. Espanjalainen taas tunsi selvästi olonsa kiusaantuneeksi joka kerta kun tuli pidempi tauko jutustelussa ja selvästi otti paineita keskustelun ylläpitämisestä, kun taas meistä muista pienet hiljaisuudet oli ok (itse kyllä ahdistuin hänen puolestaan ja sitten yhtä lailla yritin keksiä juttua). Ehkä vähän ylimielisesti vitsailimme, että “Finns don’t talk” ja suhtauduimme keskustelun väkisillä ylläpitämiseen aika välinpitämättömästi. Suomalaisten puhumattomuus ei ole tiettykään täysin totta, mutta kyllä sen eron täällä huomaa. Asiasta keskustelun jälkeen Jorge ei selvästikään ollut vaikuttunut vaan enemmänkin ei voinut ymmärtää tätä käytöstapaa. Jälkikäteen toisen puoliskani kanssa mietimme, että ehkä meidän tapamme olla tuppisuuna ei olekaan se oikea? Espanjalaiset ovat äänekkäitä, kyllä, mutta myös ilmaisevat itseään avoimemmin, ovat ehkä rehellisempiä tai suorempia, ja varmaankin ymmärtävät muita ihmisiä paremmin, koska oppivat ilmaisemaan tunteitaan pienestä pitäen? Me suomalaiset karkeasti ottaen emme puhu tunteistamme kovin helposti ja kartamme väittelyitä ja ristiriitoja. Yksi saksalainen vaihtari jossain juhlissa kysyi, että onko se totta, ettei suomalaisilla ole tunteita?

Tähän liittyy aasinsilta Pyreneiden reissuun liittyen, kun itselleni osittain entuudestaan tuntematon matkaseura olikin ultrapuheliasta. Juttua tuli kuin tykin suusta ja jokaista hetkeä maustoi tyyppi, joka kuulosti suunnilleen Mertarannalta kuvailuineen ja sanaleikkeineen. Aloin ajatella, että täytyy itsekin opetella kuvailemaan paremmin hetkellisiä fiiliksiä ja analysoimaan tilanteita sekä ihmisiä erilaisista pienistä vihjeistä lukien. Se on viihdyttävää itselle ja muille ja varmasti myös kehittävää niin älyllisesti kuin sosiaalisestikin. Jossain vaiheessa elämää harrastinkin paljon sanataiteilua, mutta jossain vaiheessa faktapitoisesta keskustelusta ja älyvapaasta ölinähuumorista tulikin tärkeämpiä. Anteeksi. Yritän parantaa tapani.

*

Toinen asia, joka on vahvasti herännyt, on oman “farmasistilokeron” avautuminen ulospyrkiminen. Viime vuoden Kuopion Työelämäseminaarista saakka mielessä on välillä pyörinyt Kasve oy:n perustaja Jukka Holapan vitsailu siitä, miten me proviisoriopiskelijat olemme “FARRRMASISTEJA” eikä muunlaisia työnkuvia tai muita voi sitten ajatellakaan. Nyt olen seurannut alaamme kauempaa ja tuntuukin, että meistä kuuluu julkisuuteen vain “nenäsuihkeiden liian pitkäaikainen käyttö johtaa lääkenuhaan – ethän käytä niitä liian pitkään” – “tulehduskipulääkkeet ovat vaarallisia” – “särkylääkepäänsärky” – “lääkkeitä ei saa laittaa tavalliseen kauppaan” – “vitamiineja pitää käyttää niin ja niin paljon” – “apteekkien asiakkaat ovat tyytyväistä väkeä” – “LHKA” – ja sitä rataa. Nämä ovat tärkeitä asioita ja perustuvat syvälliseen farmakologiseen tietoon, jota kaikilla ei ole, mutta minusta tuntuu, että vuodesta toiseen samat asiat pyörivät uutisissa ja alan sisäisissä projekteissa. Ja olen sentään ollut menossa mukana vasta 5 vuotta.

Eikö meillä oikeasti ole mitään muuta annettavaa? Tiedän, että on. Mutta jos ammattikuntamme jatkaa julkisuudessa koko ajan samojen asioiden toistamista, samalla kun näkymättömiä meikäläisiä vaikuttaa EU:ssa, löytää uusia lääkkeitä ja annostelutapoja, tekee tärkeää tutkimusta, perustaa yrityksiä ja pelastaa ihmisiä sairaalaosastoilla, niin ei ihme, kun ei yhteiskunnallinen arvostus nouse. “Kansa” ei tiedä edellämainituista asioista, vaikka niitä alan sisällä ja ammattilehdissä hehkutetaankin. Itsekään en aluksi innostunut jonkun ehdottaessa farmasian opiskelua, kun “kassatyö apteekissa ei kiinnosta” – siinä oli kaikki, mitä alasta tiesin, vaikka olenkin tiedelehtiä seurannut melkein siitä asti, kun olen osannut lukea. Jossain vaiheessa onneksi tein vähän googletutkimusta farmasian alan ammattikuvista ja päädyinkin alalle opiskelemaan. Nyt tiedän, että on paljon muutakin tehtävää ja sen, etteivät ne apteekkien farmaseutit ja proviisorit todellakaan ole pelkkiä kassatyöläisiä.

Harmi vain, ettei tämä viesti ole levinnyt ja eritasoista aliarviointia ja ikävää käytöstä saa kyllä kokea apteekissa vähintäänkin viikoittain ja lukea kaikenlaista mukavaa nettifoorumeilta (tuo linkin keskustelu on kyllä kuolematonta kamaa :D). Joskus naurattaa, mutta välillä kyllä otsasuoni tykyttää ja kyllästyttää palvella ihmisiä, jotka ilmiselvästi eivät osaa arvostaa kanssaihmisiä. Asiakaspalvelijana en tietenkään saa sanoa vastaan sillä tavalla kuin ehkä mieli tekisi, mutta tiskin toiselta puolelta saa sanoa mitä tahansa taikka uhkailla tai varastaa apteekin omaisuutta… Huoh.

No, joka tapauksessa. Terveys- ja lääkealalla olisi vaikka kuinka paljon esimerkiksi yritysmahdollisuuksia. Jos välillä tuntuu, että lääkeala kyllästyttää, niin kuka sanoo, että työn on pakko liittyä suoraan lääkkeisiin? Farmaseuttisella tieto-taidolla fysiologiasta ja biokemiasta yhdistettynä kunkin henkilön omiin mielenkiinnon kohteisiin ja/tai lisäkoulutukseen voi tehdä vaikka mitä. Täytyy vain löytää ne asiat, osata sekä uskaltaa tuoda ne julki ja etsiä ihmisiä, joilla on itseltä puuttuvia taitoja. Tehdä yhteistyötä.

Itse innostuin tutkimus-tuotekehitys-innovaatiokolminaisuudesta Barcelonan yliopiston aiheeseen liittyvällä kurssilla. Tutkin kurssiesseessä Suomen tutkimus- ja tuotekehitysympäristöä (T+K) ja siellähän on valtavasti kuhinaa, vaikka ikäviä uutisia valtion tutkimuslaitoksista, joilla on omia T+K-yhteisöjä, kuuluukin. Toivottavasti jossain vaiheessa minullakin on aikaa aktivoitua Nuorkauppakamarissa tai jossain vastaavassa toiminnassa. Mainittua esseetä tehdessä tuli toiveikas olo, kun tajusin, että lehtiotsikoista poiketen koko Suomen kansa ei ole lamaantunut voivottelemaan, vaan pien- ja kasvuyrittäjyyspopula on aktiivista ja jyrää eteenpäin monilla eri sektoreilla. Samalla he yrittävät vaikuttaa lainsäädäntöön toimintansa helpottamiseksi.

*

Täällä ollessa olen myös huomannut monien tärkeiden taitojen ja ominaisuuksien olemassaolon. Joskus olen erehtynyt ottamaan ne itsestäänselvyyksinä.

Esimerkiksi kyky tehdä päätöksiä on todella tärkeä asia niin vapaalla kuin töissäkin. En itse ole mitenkään erityisen hyvä siinä, mutta olen huomannut, etten myöskään huonoin. Elämää vaikeuttaa huomattavasti, jos jokainen valinta tapahtumiin osallistumisesta, suunnan päättämisestä, ruuan tekemisestä, rahan käytöstä jne. aiheuttaa haasteita. Tärkeintä on ottaa jokin suunta ja mennä sillä. Jos suunta osoittautuu huonoksi, niin sitten valitaan parempi. Ei se ole sen vaikeampaa. Pätee myös päivänpolitiikkaan…

Toinen on organisointitaito. Suomessa ollaan minusta parempia organisoijia kuin täällä – ainakin yliopistolla. Kurssien organisointiongelmista olen tainnut kertoa jo aiemminkin, mutta taas ne nousee mieleen, kun mietin tuota vasta alkanutta Structure and analysis of macromolecules -kurssia. Kurssin johtaja on kyllä innoissaan ja selittää erittäin (liiankin) havainnollisesti asioita, mutta meille ei esimerkiksi ole annettu kalenteria, että minä päivänä luennoidaan mistäkin aiheesta. Kaikki kurssiaktiviteetit ovat pakollisia, mutta silti ei haittaa, jos jollain luennolla ei ole paikalla. Eilen hän myöhästyi luennolta 20 minuuttia, koska got carried away jonkun opiskelijan kanssa. Me kurssilaiset olimme jo melkein lähdössä kaljalle, kun hän viimein ryntäsi hengästyneenä ja anteeksipyydellen paikalle.

Lupausten ja suunnitelmien pitäminen. Ainakin kahdesti paikallisten opiskelijoiden kanssa sovitut asiat ovat kuivuneet lopulta kasaan, vaikka päivät ja kaikki on lyöty lukkoon. Kesken kurssia saatetaan muuttaa päivämääriä tai tenttialueita (sinänsä hyvä, että näin voi tehdä, mutta joskus muutokset tulevat vähän liian yllättäen). Ensin jotain vaaditaan, mutta sitten ei vaaditakaan. Kaupat ovat monesti menneet kiinni ennen aikojaan. Ravintolasta luvataan ruoka ajassa x, mutta se ei tulekaan. Ja espanjalaisethan ovat kuuluisia myöhästelystään. Ei sillä, että itse olisin maailman täsmällisin ihminen – en todellakaan – mutta täällä ollaan kyllä ihan omaa luokkaa. Siihen on kyllä jo tottunut.

Tässäpä ajatusten lentoa hetkeksi. Palaan asiaan…

This entry was posted in Apteekki, Arki, Käytäntö, Media, Työ, Vaihto. Bookmark the permalink.

One Response to Itsearviointia

  1. emo says:

    Mielenkiintoista pohdiskelua. Apteekissa nuoret, vastavalmistuneet osaavat kysyä, kertoa ja ovat todella näppäriä, palvellessaan asiakkaita. Asiakkaana olen pitänyt siitä, että ostotapahtuma ei ole vain “tapahtuma”, kiireesti ja sanattomasti hoidettu asia. Takana on pitkä ja hyvä koulutus, näkyköön se myös mielenkiintoisessa ammatissa! Eli “hoitotiedettä” koulutukseen? No, koulutusohjelmasta päättää muut kuin asiakkaat, ehkä te opiskelijat voitte muuttaa koulutusta?
    Ja siitä espanjalaisesta kulttuurista: manjaana meininki vähän tympäsee suomalaista, mutta ei se, että jutellaan, hymyillään, huikkaillaan tervehdysiä ja halataan. -Suomalaisessa kodissa opittua ja toimii edelleen!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>